MATKAKERTOMUS

I AVAINKUVANI MERKITYKSIÄ

Palaan nyt mahdollisesti viimeisen kerran avainkuvamme Pertti Kekaraisen TILA (madrid) pariin. Matka on ollut melko kirjava polveillen ensimmäisestä lähes shokki-reaktiosta välimatkan kyllästymisen tunteisiin. Tunteeni ja analyysini ovat vaihdelleet matkan varrella melkoisesti jokaisen kuvaan liittyvän tehtävän myötä.

Aivan ensimmäisellä kerralla kuvamatkan alussa kiertelimme pöydän ympäri, jonka päälle oli levitelty Korundin Nature Forte-näyttelyn taideteoksia. Pysähdyin tullessani TILAn kohdalle. Katsoin ensin kumaraista miestä ja ehdin nopeasti ihmetellä kuvan mitäänsanomattomuutta. Sitten silmäni osuivat miehen varjoon ja siinä oleviin reikiin. Hätkähdin. Siltä istumalta mieleni täytti lukuisat kuvat Venäjän viime vuosien ihmisoikeusloukkauksista. Miehen olemus täyttyi epäoikeudenmukaisilla tarinoilla, hänen olemuksensa muuttui entistä lyyhistyneemmäksi.
Venäjällä 2000-luvun poliittiset murhat olivat kuohuttaneet mieltäni melko syvältä. Luulen, että reikäinen varjo assosioi mieleeni luotireiät. Ihmisoikeusloukkaukset nousivat pinnalle miehen olemuksesta, harmaudesta ja kumaruudesta.

Matkan jatkuessa eteenpäin ajatukset kuvan merkityksistä loivenivat. Muiden ryhmäläisten näkemykset vaikuttivat omaani ja lopullisen "laimennuksen" dramatiikalle toi tutustuminen taiteilijan itsensä näkemyksiin teoksestaan. Koska Kekaraisen mukaan teoksessa ei ollut taustalla mitään dramatiikkaa, päädyin tylsyyteen. Reikäisen varjonkin mystiikka hälveni, kun näin hänen muissa töissään sen toistuvan. Äh, hetken tarposin suossa kyllästymiseni kanssa ja ajattelin analysoineeni teoksen puhki.

Oman kuvallisen sovellukseni teemaa miettiessäni takki oli melko tyhjä. Päätin sitten, että sanoipa Kekarainen mitä tahansa, minulla on oikeus tulkita kuvaa dramatiikalla. Muiden ryhmäläisten analyyseissä oli esiintynyt paljon yksinäisyyden teema eri muodoissa. Kuvan tunnelma huokuu minustakin yksinäisyyttä ja jonkin asteista luovuttamista. Siksi päädyin miettimään sitä oman kuvani aiheena. Aluksi halusin tehdä vastakohdan tälle ajalle ja korostaa yhdessäoloa. Kuitenkin oma protestoiva asenteeni jotenkin tukehdutti avainkuvaa liiaksi. Se ei mielestäni missään määrin ollut riitaa haastava teos. Yksinäisyys alkoi tuntua mielekkäämmältä parilta kumaraiselle miehelle. Valitsin teokseni materiaaliksi kipsin ja halusin veistää siitä mahdollisimman pelkistetyn symbolin yksinäisyydestä. Kipsi kuvastaa minusta viattomuutta ja haurautta ja se on mielestäni myös TILAn yksinäisyyden tunnelma. Kuvan miehessä on jotain lähes viatonta.

II TAUSTALLA VAIKUTTAVAT TEORIAT

Marjo Räsäsen Sillanrakentajat-kirjaan tutustuessani rupesin ymmärtämään kuvamatkamme syvempiä tarkoitusperiä. Hän puhuu sillan rakentumisesta katsojan elämismaailman ja taidemaailman välille. Siltaa hän kuvaa akveduktina siten, että alimmassa kerroksessa on taiteen kokija itse ja hänen elämismaailmansa. Akvedukti rakentuu sekä ylöspäin, että sivuille siten, että keskellä on taiteentulkinnan keskeisimmät teemat (2000, 4-5). Kirjaan kuvattu akvedukti vaikuttajineen auttoi minua hahmottamaan käymäni kuvamatkan rakennetta erittäin selvästi. Ymmärsin kuvan kautta, miten oma ymmärrykseni on lähtenyt kehittymään ensin oman subjektiivisen tulkintani kautta. Tiedon lisääntyessä (toiset opiskelijat, taiteilijan biografia, muut näyttelyn teokset) käsitykseni teoksesta on muuttunut. Kurssi rakentaa omaa kuvallista tulkintaa kuten siltaa, akveduktia ja on minusta varsin nerokkaasti koottu.

Oikeastaan oivallan vasta nyt, miten toisten ryhmäni opiskelijoiden näkemykset muuttivat ja laajensivat omaa näkemystäni teoksesta. Puhuin heidän näkemyksistään jo aikaisemmin, mutten osannut nähdä heidän vaikutustaan olennaisena tulkintaani muuttavana tekijänä. Taiteilijaan tutustuminen muutti näkemyksiäni paljon ja olin siitä tietoinen. Myös Urbaani sisätila -kokoelman muut teokset vaikuttivat tulkintaani tietoisella tasolla. Huomaan nyt kuitenkin päätyneeni omassa kuvallisessa sovelluksessa juuri sellaiseen näkökulmaan (yksinäisyyteen), josta muut ryhmäläiseni puhuivat jo alkumetreillä.

Toinen muuttava kokemus oli tekeytyminen taidekriitikoksi, joka edustaa jotakin taidekriitikin näkökulmaa. Näkökulma saattoi olla itselle täysin vieras tai päinvastainen, mutta eläytyminen toisenlaiseen ajatteluun avasi minua näkemään myös sen, miksi joillekin mielestäni kummallinen tai ruma taide on todellista aitoa taidetta. Tämä tehtävä kasvatti minua erityisesti opettajana. Räsänen lainaa Eflandin näkemystä siitä, että eklektinen, eri taiteen lähestymistapoja yhdistelevä taidekasvatus olisi suositeltavaa opettajalle. Opettajan tulisi kuitenkin olla tietoinen valitsemiensa lähestymistapojen perusteista (2000, 9). Taidekriitikkoharjoitus toi aineksia mielestäni juuri tähän osaan opettajuuttani ja avarsi näkemyksiäni konkreettisesti.

Kuvamatkatyylinen lähestymistapa vähentää mielestäni opettajakeskeistä tiedonsiirtoa oppimisessa. Oppilaalle annetaan melko vapaa tulkinnallinen alku avainkuvansa edessä. Häneltä ei vaadita vielä alussa juurikaan syvempää tietämystä taidekritiikin teorioista. Keskeiseksi nousee oppilaiden ja opettajan yhdessä esille nostamat teemat. Kuvataideoppiminen rakenne on kuin ristikko, jossa käsitteitä arvioidaan koko ajan uudelleen ja niiden yhteyksiä etsitään eri konteksteissa (Räsänen, 2000, 10). Mielestäni tämä Räsäsen ajatus kiteyttää koko kuvamatkan perimmäisen tarkoituksen. Suorastaan iloitsen siitä, että se antaa niin paljon mahdollisuuksia oppilaiden itse oivaltaa, löytää ja oppia. Mielestäni se on oppimisprosessissa kaikkein hedelmällisin tie. Räsäsen mukaan edistääkseen kokemuspohjaista oppimista opettajan ja oppijoiden tulisi tunnistaa vuorovaikutussuhteisiin liittyviä psykologisia ilmiöitä ja ymmärtää metaforien, unien, intuition, mielikuvituksen ja empatian voima (2000, 11.) Voisin Räsäsen sanoin kuvata kuvamatkalla oppimista jatkuvana ristiriitojen ratkaisuna, uuden ja vanhan kohtaamisena. Kokemuksellisessa oppimisessa tutkittavaa ilmiötä lähestytään erilaisten, toisiaan täydentävien ymmärtämisen ja muuntamisen tapojen avulla (Räsänen, 2000, 13).

Olen aikaisemmalta koulutukseltani luokanopettaja ja toiminut myös muutaman vuoden kuvataiteen tuntiopettajana. Kritisoin valmistuttuani opettajankoulutuksen heikkoa kohtaamista työnelämän realiteettien kanssa ja sitä, kuinka tyhjän päälle tunsin putoavani ensimmäistä syksyä aloittaessani vasta valmistuneena. Mielestäni opettajien yliopistokoulutukseen arastellaan tuoda riittävästi konkreettista opetusta siitä, miten ja millä metodeilla työelämässä koulutustaan voi hyödyntää. Olinkin enemmän kuin positiivisesti yllättynyt KUVAMATKA-kurssin sisällöstä heti ensimmäisestä kerrasta lähtien. Mielestäni kurssin toteutustavat, siltaa rakentava oppiminen taiteen ymmärtämisessä on suoraan käytettävissä koulumaailmassa. Vajaalla koulutuksella kuvataidetta opettaneena voin todeta, että juurikaan mitään kuvallisen analyysin työkaluja minulla ei aiemmin ollut työssäni käytössä. Olen oivaltanut tämän kurssin kautta hyvin paljon omasta kuvallisesta näkemysmaailmastani ja ymmärrän sen olennaisuuden kuvataiteen opetuksessa rakennettaessa oppilaan omia henkilökohtaisia kokemuksia erilaisista taiteista.

Lopputyö

YKSIN.

Viimeisenä työnä kuvamatkalla päädyin käsittelemään yksinäisyyttä.

Kootut merkitykset

On aika koota yhteen kuvamatkan varrella syntyneet ajatukset ja merkitykset avainkuvastamme Pertti Kekaraisen TILA (madrid).

Alussa ryhmämme kaikki neljä jäsentä tulkitsivat kuvaa melko synkistä näkökulmista, omani ihmisoikeusloukkaukset, toisten yksinjäämiset, avioerot, yhteiskunnan ulosjäämiset jne. Syitä näihin tulkintoihin löysimme miehen kumarasta ryhdistä ja varjossa olevista rei'istä. Reikäinen varjo toi mieleen ampumajäljet ja käytimmekin sitä performanssimme yksityiskohtana. Reikäinen varjo nähtiin myös miehen tulevaisuuden näkymänä, omat yritelmät hajoavat, miehen merkitys hajoaa. Hän on vanha, hän ei tuota yhteiskunnallemme enää mitään merkityksellistä.

Toinen mieleeni jäänyt näkökulma oli miehen kasvottomuus. Lasse ja Vuokko etsivät miehelle kasvoja kollaasissaan ja minuakin se vaivasi koko matkan ajan. Koin saavani mielenrauhan vasta, kun oivalsin ketä miehen profiili mielestäni muistutti. Hykertelin aivan, kun keksin, että EUn puheenjohtajan Jose Manuel Barroson olemus on aivan identtinen kuvan miehen kanssa. Koin suurta helpotusta, kun katsoin Barroson kasvoja ja ilmeitä ja totesin, että kuvan mies voi olla vaikka hänen näköisensä. Tämä kasvottomuus oli arvoitus, joka minun oli ratkaistava, muuten kuva ei olisi jättänyt rauhaan. Kasvojen myötä kaikki dramaattisuus alkoi pikkuhiljaa hävitä kuvasta.

Ossi avasi ensimmäisenä meistä ajatusta siihen suuntaan, että kuva ei välttämättä olekaan niin synkeä. Hänen kollaasissaan mies katsoo riehakkaasti tulevaisuuteen ja ilotulet räjähtelevät. Vahvistusta näille ajatuksille saimme tutustuessamme Pertti Kekaraiseen itseensä taiteilijana. Hän mainitsi jossakin haastattelussa, että hänen TILA-teoksissaan ei ole taustalla mitään dramaattisuutta. Hän on kuvannut lähinnä ystäviään kutsuillaan, kun he normaalisti käyskentelevät tilassa ja seurustelevat toisten tilassa olevien ihmisten kanssa. Hän nimenomaan on halunnut kuvata ihmisen ja objektin väliin jäävää tilaa ja sen vivahteita. Näihin ajatuksiin perehdyttyämme dramaattisuus alkoi vähitellen väistyä. Toisaalta dramatiikan tuoman tyhjiön täytti tylsyys. Jokainen meistä rupesi kyllästymään kuvaan jossain vaiheessa ja loppua kohti siitä oli vaikea enää löytää uusia ulottuvuuksia ja näkökulmia.

Kuitenkin alkuvaiheen dramaattisista teemoista kuvaan jäi elämään yksi, nimittäin vanhusten kokema yksinäisyys. Vaikka kuva ei taiteilijan puolesta välttämättä otakaan kantaa kyseiseen yhteiskuntamme epäkohtaan, katsojan, tässä tapauksessa meidän tulkinnaksi se kuitenkin nousee. Yhteiskunnassamme yksinäisten vanhusten huolenpito, heidän elämänsä mielekkyydestä huolehtiminen on heikoissa kantimissa. Minusta kuvan mies asennollaan ja reikäisellä varjollaan ottaa kantaa tähän teemaan. Siihen kohtaan haluaisin tehdä yhteenvedon kuva-analyysiini. Se on asia, jonka haluan muistaa tästä teoksesta.

Näyttelykritiikki

Avainkuvamme Pertti Kekaraisen TILA (Madrid), on Rovaniemen taidemuseon Nature Forte näyttelyssä osana "Urbaani sisätila" kokoelmaa. Urbaani sisätila koostuu eri tekniikoilla tehdyistä 9 teoksesta, joissa Pertti Kekaraisella on kaksi valokuvateosta mukana.

Tarkastelin avainteostamme aluksi yleisesti vertaillen sitä muihin kokoelman teoksiin. Ehkä ensimmäinen suoraan toisista teoksista poikkeava elementti oli TILAn kylmä värimaailma. Vaikka Markku Arantilan (LÄMPÖ) valokuvateokset käsittelevätkin ympäristöinään melko industrialistisia tiloja, betonisia rappukäytäviä, hänen värimaailmansa on selkeästi pehmeämpi ja lämpimämpi kuin Kekaraisen. Tehdasympäristö tuntui näin kodikkaammalta kuin TILAssa.
Kekaraisen toinen teos TILA II oli koko kokoelman funktionaalisin teos. TILA (Madrid) -työn samaistumisen helppoudeksi koin kuvassa olevan ihmisen, mutta TILA II ensivaikutelma oli matemaattisen etäinen. Tosin tarkemmin katseltuna kuvan keskellä näkyvästi pienestä "kalansilmästä" näkyy kotimainen ympäristö, mikä lähentää kuvaa hiukan. Värimaailma on hyvin samanlainen hänen molemmissa teoksissaan.

Toinen muotoon liittyvä ero on Kekaraisen riisuttu tyyli. Kuvissa on hyvin vähän yksityiskohtia. Pienestä reproduktiosta huomasin jo kaikki pienetkin vivahteet, jotka eivät muuttuneet enää originaalin suuren kuvan edessä. Muissa teoksissa riitti paljon yksityiskohtia ja näkemykseni mukaan tilaa jatkotulkinnoille. Kekaraisen yksinkertainen tyyli ja hänen oma toteamuksensakin dramaattisuuden puuttumisesta kuvien taustalta, tekevät mielestäni teokset melko nopeasti kolutuiksi. Teoksesta ei tahdo irrota monikerroksiseen analyysiin materiaalia, vaan ne käyvät pitemmän päälle vähän tylsiksi.

TILA (Madrid) työn vieressä on Hanna Vehmamäen OLOHUONE. Tämäkin on tunnelmaltaan lämmin ja kotoisa, kuten nimestä jo saattaa päätellä. Puulevyille tehdyt työt poikkeavat materiaaliltaan valokuvasta niin hurjasti, ettei niitä voi keskenään siitä näkökulmasta arvottaa. Yhteistä kuville oli toistuvat ympyrän muodot, jotka eivät ensi näkemältä välttämättä katsojalle aukea. Olohuone TILAn vieressä korostaa entisestään Kekaraisen kliinistä, yksinkertaistettua melkeinpä tehdasmaista ympäristöä. Tosin tuskinpa takkatuli kyseiseen kuvaan olisi hirveän hyvin sopinut teemaa rikkomatta.

Kaikista seinillä olevista töistä eniten kuitenkin poikkeaa Juhani Harrin porvariskoteja. Olin kävellyt sen ohi ensimmäisellä kerralla, oletin sen kai olevan osa taidemuseon kalustusta. Tämä rokokoo-tyylin lipasto tuo veikeää vastapainoa Kekaraisen funktionaaliselle kuvalla. Se korostaa ja antaa osin oikeutuksensa valokuvan ominaiselle nykyaikaiselle tyylille. Se tekee myös Urbaani sisätila -kokoelman hitusen mielenkiintoisemmaksi poikkeavuudellaan.

Kaikesta huolimatta TILA-teokset erottuvat muista edukseen. Taiteilijan tyyli näkyy muiden rinnalla yksilöllisenä ja persoonallisena. Kekarainen on löytänyt itselleen sellaisen tavan tehdä, että hänet tunnistetaan varmasti. Ne eivät ehkä inspiroi pitkälliseen tulkintaan ja analyysiin, mutta hätkähdyttävät totisesti ensinäkemältä.

Kuvallinen kuva-analyysi

Alkuperäisen teoksen nähtyäni mietin koon lisäksi miehen kohtaamista kasvoista kasvoihin. Se tuntui epämukavalta ajatukselta. Päädyin tekemään tunnelmistani ja ajatuksistani kammoamani tilanteen, jossa mies kääntyisi katsomaan.

Ajattelin aluksi tehdä miehelle kasvot, mutten päässyt perille minkälainen ilme hänellä olisi. Ajattelin myös, että puoli huolimattomasti tehty ilme pilaisin salaisuuden, joka miehessä vallitsee.

Taidemuseolla

Tulin juuri Korundista, taidemuseolta avainteostani katsomasta. Katselin läpi koko näyttelyn ja lähdin nauru huulilla pois. En varautunut siihen, että saisin kovinkaan suuria elämyksiä, menin lähinnä museoon tehtävän annon vuoksi.

Nauru tai edes hyväntuulisuus eivät olleet kuitenkaan ne tuntemukset, joita heräsi kun näin Pertti Kekaraisen Tila (Madrid) -teoksen livenä. Yllätyin kuvan 1:1 suhteesta. Kuvassa istuva mies oli luonnollisessa koossaan (ellei nyt ole sitten mammutti oikealta kooltaan). Istahdin alas ja otin luonnoslehtiön käteeni. Ensimmäinen lause, mitä kirjoitin paperille oli: "Tuntuu siltä, kuin mies olisi siinä." Teki mieli esittää kysymyksiä ääneen, ja uskoa, että mies kääntyisi ja vastaisi. Tai ehkä hän ei kääntyisi vaan ryhti romahtaisi vielä vähän lisää. Lähinnä teki mieli kysyä miksi.

Wau-efekti tuli nimenomaan siitä, että tunsin tulleeni siihen huoneeseen, missä mies istuu. Siitä seurasi pelokas fiilis. Alun halu kysyä jotain katosi ja miehen kääntyminen vastaamaan alkoikin tuntua karmivalta. Miestä katsoessa normaalikokoisena, teema elämän ruhjomisesta vahvistui. Oma voimaton olo oli kyllä uutta, sillä pientä reproduktiota katsoessa ei ollut pelkoa siitä, että joutuisi jotenkin temmatuksi mukaan. Nyt olinkin miehen kanssa samassa koossa ja "tilassa". KÄÄK!

Kuvassa ei ollut yksityiskohtia tai värielementtejä, joita en olisi aikaisemmin huomannut. Ehkä takin vakosamettisuus ja vuoren silkki näkyivät nyt selvemmin.

KUVAKOLLAASI

Lähestyin kuvaamme aiheella ihmisoikeus, koska olin mieltänyt kuvan teeman niin suoraan siihen. Aiheesta ei juurikaan löytynyt taideteoksia, suurin osa googlaamaani aineistoa valokuvia. Lisäsin taustalle itse maalaamani kuvan, jota muokkasin värien puolesta. Annan takana on tyypillinen betoninen kerrostalo pimeine ikkunoineen. Halusin sillä kuvastaa ympäristöjä, joissa ihmisoikeusloukkauksia on usein tapahtunut. Betoniset rakennukset vilahtelevat usein uutiskuvissa kyseisten teemojen yhteyksissä. Sivulla olevat kädet yrittävät tavoitella vapautta, uhreja jne. Taustan punainen symboloi vereen tahriintumista.

Tärkeimmäksi kollaasissa halusin nostaa Anna Politkovskajan, koska hänestä puhuttaessa ihmisoikeudet tulevat ensimmäisenä mieleen. Yleisesti haluan ottaa kuvakollaasilla kantaa niiden maiden ihmisoikeuskysymyksiin, joissa yksilön sanavapautta rajoitetaan rajuilla keinoilla. Leikkelin valitsemiani kuvia aika moneen osaan, joten osasia tuli kollaasiin kymmenkunta, erillisiä kuvia vähemmän.


Mielestäni valitsemani aihe kuvastaa enimmäkseen sulkeutuneita yhteiskuntia. Kyse ei mielestäni ole kulttuurista, pikemminkin siirretystä toimintamallista, josta aletaan puhua kansan kulttuurina. Minua hämmentää, että tällainen on vielä nykypäivänäkin niin laajasti mahdollista.

Tutkiessani omaa tulkintaani alkuperäisestä kuvasta, olen koko ajan vakuuttuneempi, ettei kuvan ottanut/tehnyt taiteilija ole ajatellut samoin. Minua kiinnostaa koko ajan enemmän kuulla mitä taiteilija on itse miettinyt kuvaa tehdessään.

Tämä kollaasi on suoraan mahdollista toteuttaa kouluissa. Koulujen tietotekniikan taso vaikuttaa siihen, voiko tätä toteuttaa näin vai pitääkö se tehdä perinteisenä kollaasina. En pidä sitäkään ollenkaan pahana :).

2/1 Taiteen tiedonalat

Ryhmämme jäsenet näkivät teoksissa jokseenkin erilaisia sanomia, mutta yhteistä Lassen ja Vuokon kuvailussa oli mielestäni niiden yhteisöllisyys. Mikä on kuvassa esiintyvän vanhan miehen asema omassa elinympäristössään, mitä hän haluaa/kaipaa, mihin hän mahdollisesti päätyy.

Mielestäni molempien tulkinnat teoksesta sopivat suurilta osin taidekritiikin piiriin. Kumpikin kuvailee teoksen yhteiskunnallista merkitystä, ilmaisee oman tulkintansa selkeästi ja jäsentyneesti. Estetiikka näkyy teoksen tekemissä vaikutelmissa (Vuokko: elämän tilinpäätös, Lasse: vanhuksen elämän mielekkyys, virikkeisyys).

Heidän mielipiteensä kuvasta on selkeästi heidän ja he ilmaisevat sen, kuten taidekriitikon kuuluu. Taidehistorian näkökulmaa löytyy Lassen arviossa aikakaudellamme ja aikaisemmin esitettyyn mainontaan hänen tulkitsemastaan näkökulmasta. Myös viittaus neuvostoaikaan teoksen ilmapiirissä menee mielestäni taidehistorian genreen.

Kohtaaminen

Tämä teksti liittyy vielä samaan valokuvaan (ks. edellinen päivitys), jota ryhmän kanssa tutkimme.

Kuvassa yksinäinen mies istuu selin kameraan ja valoon. Valo langettaa miehen eteen varjon hänestä itsestään, mutta varjossa on reikiä. Ensimmäiseksi kiinnitin huomiota juuri miehen yksinäiseen olemukseen. Miehessä itsessään ei ole mitään silmiinpistävän erikoista, tavallisen näköinen vanha harmaantunut mies, jolla on hieman kumara ryhti. Varjon reiät toivat kuvalle yllätyksellisyyttä ja miehen olemus mielestäni muuttui mielenkiintoisemmaksi.

Koin kuvan linkittyvän ihmisoikeusvääryyksiin tunnelmansa ja kuvallisen sanomansa puolesta. Tunteet syvästä epäoikeudenmukaisuudesta ja turhautumisesta muistuivat mieleeni. Epätoivo siitä, että ihmiset, jotka yrittävät tehdä asialle jotain lynkataan ennen pitkää.
Nämä ajatukseni syntyivät nimenomaan katsellessani miehen kumaruutta ja reikiä hänen varjossaan.

Teos on minulle ennestään tuntematon. Pohdittuani tätä näkökulmaa kuvan aiheesta, haluaisin kovasti kuulla, kenen taiteilijan kuva on ja minkä niminen teos on. Suoria yhtymäkohtia omaan elämääni en löydä kuvasta. Tunteeni kyllä tavoitan selvästi miettiessäni kuvan tematiikaksi ihmisoikeustaistelun. Tuntuu oikeastaan karmivalta kuvitella itseään samaan huoneeseen miehen kanssa, koska teema on niin pelottava. Vaikka mies ei minusta näytä pelkäävän, kuva minusta samassa tilanteessa olisi pelkoa täynnä, kädet korvilla, hartiat kumarassa..

Elina

Mielipidevankila

(http://cumulus.rovaniemi.fi/rovtaide/Standard/SelectCatalog2.jsp)

Saimme ryhmämme kanssa tällaisen valokuvan tutkittavaksi. Ensiksi kuvan nähtyäni en huomannut varjon yksityiskohtia ja pidin kuvaa melko mitään sanomattomana. Kun havaitsin reiät, teoksen mahdollisia merkityksiä rupesi pulpahtelemaan mieleen.

Ensimmäisenä mieliyhtymänä tuli mieleen venäläisen journalisti Anna Politkovskajan kuva, jota näytettiin paljon hänen kuolemansa jälkeen. Teoksen alkumerkityksinä minulle syntyi ihmisoikeustaistelijoiden karut kohtalot Venäjällä ja muualla maailmassa.
Kuvassa olevan miehen koen olevan jotenkin vankina yhteiskuntaan sopimattomattomuutensa vuoksi. Hänellä on joko mielipiteitä, kokemuksia tai suhteita asioihin, jotka eivät sovi hänen mahdollisesti ahdasmieliseen elinympäristöönsä. Reiät kuvastavat minulle kuolemaa, tukahdutettuja ajatuksia, aikomuksia, tekoja.

Tämä on ensikokemukseni kuvasta.
Elina