MATKAKERTOMUS

I AVAINKUVANI MERKITYKSIÄ

Palaan nyt mahdollisesti viimeisen kerran avainkuvamme Pertti Kekaraisen TILA (madrid) pariin. Matka on ollut melko kirjava polveillen ensimmäisestä lähes shokki-reaktiosta välimatkan kyllästymisen tunteisiin. Tunteeni ja analyysini ovat vaihdelleet matkan varrella melkoisesti jokaisen kuvaan liittyvän tehtävän myötä.

Aivan ensimmäisellä kerralla kuvamatkan alussa kiertelimme pöydän ympäri, jonka päälle oli levitelty Korundin Nature Forte-näyttelyn taideteoksia. Pysähdyin tullessani TILAn kohdalle. Katsoin ensin kumaraista miestä ja ehdin nopeasti ihmetellä kuvan mitäänsanomattomuutta. Sitten silmäni osuivat miehen varjoon ja siinä oleviin reikiin. Hätkähdin. Siltä istumalta mieleni täytti lukuisat kuvat Venäjän viime vuosien ihmisoikeusloukkauksista. Miehen olemus täyttyi epäoikeudenmukaisilla tarinoilla, hänen olemuksensa muuttui entistä lyyhistyneemmäksi.
Venäjällä 2000-luvun poliittiset murhat olivat kuohuttaneet mieltäni melko syvältä. Luulen, että reikäinen varjo assosioi mieleeni luotireiät. Ihmisoikeusloukkaukset nousivat pinnalle miehen olemuksesta, harmaudesta ja kumaruudesta.

Matkan jatkuessa eteenpäin ajatukset kuvan merkityksistä loivenivat. Muiden ryhmäläisten näkemykset vaikuttivat omaani ja lopullisen "laimennuksen" dramatiikalle toi tutustuminen taiteilijan itsensä näkemyksiin teoksestaan. Koska Kekaraisen mukaan teoksessa ei ollut taustalla mitään dramatiikkaa, päädyin tylsyyteen. Reikäisen varjonkin mystiikka hälveni, kun näin hänen muissa töissään sen toistuvan. Äh, hetken tarposin suossa kyllästymiseni kanssa ja ajattelin analysoineeni teoksen puhki.

Oman kuvallisen sovellukseni teemaa miettiessäni takki oli melko tyhjä. Päätin sitten, että sanoipa Kekarainen mitä tahansa, minulla on oikeus tulkita kuvaa dramatiikalla. Muiden ryhmäläisten analyyseissä oli esiintynyt paljon yksinäisyyden teema eri muodoissa. Kuvan tunnelma huokuu minustakin yksinäisyyttä ja jonkin asteista luovuttamista. Siksi päädyin miettimään sitä oman kuvani aiheena. Aluksi halusin tehdä vastakohdan tälle ajalle ja korostaa yhdessäoloa. Kuitenkin oma protestoiva asenteeni jotenkin tukehdutti avainkuvaa liiaksi. Se ei mielestäni missään määrin ollut riitaa haastava teos. Yksinäisyys alkoi tuntua mielekkäämmältä parilta kumaraiselle miehelle. Valitsin teokseni materiaaliksi kipsin ja halusin veistää siitä mahdollisimman pelkistetyn symbolin yksinäisyydestä. Kipsi kuvastaa minusta viattomuutta ja haurautta ja se on mielestäni myös TILAn yksinäisyyden tunnelma. Kuvan miehessä on jotain lähes viatonta.

II TAUSTALLA VAIKUTTAVAT TEORIAT

Marjo Räsäsen Sillanrakentajat-kirjaan tutustuessani rupesin ymmärtämään kuvamatkamme syvempiä tarkoitusperiä. Hän puhuu sillan rakentumisesta katsojan elämismaailman ja taidemaailman välille. Siltaa hän kuvaa akveduktina siten, että alimmassa kerroksessa on taiteen kokija itse ja hänen elämismaailmansa. Akvedukti rakentuu sekä ylöspäin, että sivuille siten, että keskellä on taiteentulkinnan keskeisimmät teemat (2000, 4-5). Kirjaan kuvattu akvedukti vaikuttajineen auttoi minua hahmottamaan käymäni kuvamatkan rakennetta erittäin selvästi. Ymmärsin kuvan kautta, miten oma ymmärrykseni on lähtenyt kehittymään ensin oman subjektiivisen tulkintani kautta. Tiedon lisääntyessä (toiset opiskelijat, taiteilijan biografia, muut näyttelyn teokset) käsitykseni teoksesta on muuttunut. Kurssi rakentaa omaa kuvallista tulkintaa kuten siltaa, akveduktia ja on minusta varsin nerokkaasti koottu.

Oikeastaan oivallan vasta nyt, miten toisten ryhmäni opiskelijoiden näkemykset muuttivat ja laajensivat omaa näkemystäni teoksesta. Puhuin heidän näkemyksistään jo aikaisemmin, mutten osannut nähdä heidän vaikutustaan olennaisena tulkintaani muuttavana tekijänä. Taiteilijaan tutustuminen muutti näkemyksiäni paljon ja olin siitä tietoinen. Myös Urbaani sisätila -kokoelman muut teokset vaikuttivat tulkintaani tietoisella tasolla. Huomaan nyt kuitenkin päätyneeni omassa kuvallisessa sovelluksessa juuri sellaiseen näkökulmaan (yksinäisyyteen), josta muut ryhmäläiseni puhuivat jo alkumetreillä.

Toinen muuttava kokemus oli tekeytyminen taidekriitikoksi, joka edustaa jotakin taidekriitikin näkökulmaa. Näkökulma saattoi olla itselle täysin vieras tai päinvastainen, mutta eläytyminen toisenlaiseen ajatteluun avasi minua näkemään myös sen, miksi joillekin mielestäni kummallinen tai ruma taide on todellista aitoa taidetta. Tämä tehtävä kasvatti minua erityisesti opettajana. Räsänen lainaa Eflandin näkemystä siitä, että eklektinen, eri taiteen lähestymistapoja yhdistelevä taidekasvatus olisi suositeltavaa opettajalle. Opettajan tulisi kuitenkin olla tietoinen valitsemiensa lähestymistapojen perusteista (2000, 9). Taidekriitikkoharjoitus toi aineksia mielestäni juuri tähän osaan opettajuuttani ja avarsi näkemyksiäni konkreettisesti.

Kuvamatkatyylinen lähestymistapa vähentää mielestäni opettajakeskeistä tiedonsiirtoa oppimisessa. Oppilaalle annetaan melko vapaa tulkinnallinen alku avainkuvansa edessä. Häneltä ei vaadita vielä alussa juurikaan syvempää tietämystä taidekritiikin teorioista. Keskeiseksi nousee oppilaiden ja opettajan yhdessä esille nostamat teemat. Kuvataideoppiminen rakenne on kuin ristikko, jossa käsitteitä arvioidaan koko ajan uudelleen ja niiden yhteyksiä etsitään eri konteksteissa (Räsänen, 2000, 10). Mielestäni tämä Räsäsen ajatus kiteyttää koko kuvamatkan perimmäisen tarkoituksen. Suorastaan iloitsen siitä, että se antaa niin paljon mahdollisuuksia oppilaiden itse oivaltaa, löytää ja oppia. Mielestäni se on oppimisprosessissa kaikkein hedelmällisin tie. Räsäsen mukaan edistääkseen kokemuspohjaista oppimista opettajan ja oppijoiden tulisi tunnistaa vuorovaikutussuhteisiin liittyviä psykologisia ilmiöitä ja ymmärtää metaforien, unien, intuition, mielikuvituksen ja empatian voima (2000, 11.) Voisin Räsäsen sanoin kuvata kuvamatkalla oppimista jatkuvana ristiriitojen ratkaisuna, uuden ja vanhan kohtaamisena. Kokemuksellisessa oppimisessa tutkittavaa ilmiötä lähestytään erilaisten, toisiaan täydentävien ymmärtämisen ja muuntamisen tapojen avulla (Räsänen, 2000, 13).

Olen aikaisemmalta koulutukseltani luokanopettaja ja toiminut myös muutaman vuoden kuvataiteen tuntiopettajana. Kritisoin valmistuttuani opettajankoulutuksen heikkoa kohtaamista työnelämän realiteettien kanssa ja sitä, kuinka tyhjän päälle tunsin putoavani ensimmäistä syksyä aloittaessani vasta valmistuneena. Mielestäni opettajien yliopistokoulutukseen arastellaan tuoda riittävästi konkreettista opetusta siitä, miten ja millä metodeilla työelämässä koulutustaan voi hyödyntää. Olinkin enemmän kuin positiivisesti yllättynyt KUVAMATKA-kurssin sisällöstä heti ensimmäisestä kerrasta lähtien. Mielestäni kurssin toteutustavat, siltaa rakentava oppiminen taiteen ymmärtämisessä on suoraan käytettävissä koulumaailmassa. Vajaalla koulutuksella kuvataidetta opettaneena voin todeta, että juurikaan mitään kuvallisen analyysin työkaluja minulla ei aiemmin ollut työssäni käytössä. Olen oivaltanut tämän kurssin kautta hyvin paljon omasta kuvallisesta näkemysmaailmastani ja ymmärrän sen olennaisuuden kuvataiteen opetuksessa rakennettaessa oppilaan omia henkilökohtaisia kokemuksia erilaisista taiteista.

Lopputyö

YKSIN.

Viimeisenä työnä kuvamatkalla päädyin käsittelemään yksinäisyyttä.

Kootut merkitykset

On aika koota yhteen kuvamatkan varrella syntyneet ajatukset ja merkitykset avainkuvastamme Pertti Kekaraisen TILA (madrid).

Alussa ryhmämme kaikki neljä jäsentä tulkitsivat kuvaa melko synkistä näkökulmista, omani ihmisoikeusloukkaukset, toisten yksinjäämiset, avioerot, yhteiskunnan ulosjäämiset jne. Syitä näihin tulkintoihin löysimme miehen kumarasta ryhdistä ja varjossa olevista rei'istä. Reikäinen varjo toi mieleen ampumajäljet ja käytimmekin sitä performanssimme yksityiskohtana. Reikäinen varjo nähtiin myös miehen tulevaisuuden näkymänä, omat yritelmät hajoavat, miehen merkitys hajoaa. Hän on vanha, hän ei tuota yhteiskunnallemme enää mitään merkityksellistä.

Toinen mieleeni jäänyt näkökulma oli miehen kasvottomuus. Lasse ja Vuokko etsivät miehelle kasvoja kollaasissaan ja minuakin se vaivasi koko matkan ajan. Koin saavani mielenrauhan vasta, kun oivalsin ketä miehen profiili mielestäni muistutti. Hykertelin aivan, kun keksin, että EUn puheenjohtajan Jose Manuel Barroson olemus on aivan identtinen kuvan miehen kanssa. Koin suurta helpotusta, kun katsoin Barroson kasvoja ja ilmeitä ja totesin, että kuvan mies voi olla vaikka hänen näköisensä. Tämä kasvottomuus oli arvoitus, joka minun oli ratkaistava, muuten kuva ei olisi jättänyt rauhaan. Kasvojen myötä kaikki dramaattisuus alkoi pikkuhiljaa hävitä kuvasta.

Ossi avasi ensimmäisenä meistä ajatusta siihen suuntaan, että kuva ei välttämättä olekaan niin synkeä. Hänen kollaasissaan mies katsoo riehakkaasti tulevaisuuteen ja ilotulet räjähtelevät. Vahvistusta näille ajatuksille saimme tutustuessamme Pertti Kekaraiseen itseensä taiteilijana. Hän mainitsi jossakin haastattelussa, että hänen TILA-teoksissaan ei ole taustalla mitään dramaattisuutta. Hän on kuvannut lähinnä ystäviään kutsuillaan, kun he normaalisti käyskentelevät tilassa ja seurustelevat toisten tilassa olevien ihmisten kanssa. Hän nimenomaan on halunnut kuvata ihmisen ja objektin väliin jäävää tilaa ja sen vivahteita. Näihin ajatuksiin perehdyttyämme dramaattisuus alkoi vähitellen väistyä. Toisaalta dramatiikan tuoman tyhjiön täytti tylsyys. Jokainen meistä rupesi kyllästymään kuvaan jossain vaiheessa ja loppua kohti siitä oli vaikea enää löytää uusia ulottuvuuksia ja näkökulmia.

Kuitenkin alkuvaiheen dramaattisista teemoista kuvaan jäi elämään yksi, nimittäin vanhusten kokema yksinäisyys. Vaikka kuva ei taiteilijan puolesta välttämättä otakaan kantaa kyseiseen yhteiskuntamme epäkohtaan, katsojan, tässä tapauksessa meidän tulkinnaksi se kuitenkin nousee. Yhteiskunnassamme yksinäisten vanhusten huolenpito, heidän elämänsä mielekkyydestä huolehtiminen on heikoissa kantimissa. Minusta kuvan mies asennollaan ja reikäisellä varjollaan ottaa kantaa tähän teemaan. Siihen kohtaan haluaisin tehdä yhteenvedon kuva-analyysiini. Se on asia, jonka haluan muistaa tästä teoksesta.

Näyttelykritiikki

Avainkuvamme Pertti Kekaraisen TILA (Madrid), on Rovaniemen taidemuseon Nature Forte näyttelyssä osana "Urbaani sisätila" kokoelmaa. Urbaani sisätila koostuu eri tekniikoilla tehdyistä 9 teoksesta, joissa Pertti Kekaraisella on kaksi valokuvateosta mukana.

Tarkastelin avainteostamme aluksi yleisesti vertaillen sitä muihin kokoelman teoksiin. Ehkä ensimmäinen suoraan toisista teoksista poikkeava elementti oli TILAn kylmä värimaailma. Vaikka Markku Arantilan (LÄMPÖ) valokuvateokset käsittelevätkin ympäristöinään melko industrialistisia tiloja, betonisia rappukäytäviä, hänen värimaailmansa on selkeästi pehmeämpi ja lämpimämpi kuin Kekaraisen. Tehdasympäristö tuntui näin kodikkaammalta kuin TILAssa.
Kekaraisen toinen teos TILA II oli koko kokoelman funktionaalisin teos. TILA (Madrid) -työn samaistumisen helppoudeksi koin kuvassa olevan ihmisen, mutta TILA II ensivaikutelma oli matemaattisen etäinen. Tosin tarkemmin katseltuna kuvan keskellä näkyvästi pienestä "kalansilmästä" näkyy kotimainen ympäristö, mikä lähentää kuvaa hiukan. Värimaailma on hyvin samanlainen hänen molemmissa teoksissaan.

Toinen muotoon liittyvä ero on Kekaraisen riisuttu tyyli. Kuvissa on hyvin vähän yksityiskohtia. Pienestä reproduktiosta huomasin jo kaikki pienetkin vivahteet, jotka eivät muuttuneet enää originaalin suuren kuvan edessä. Muissa teoksissa riitti paljon yksityiskohtia ja näkemykseni mukaan tilaa jatkotulkinnoille. Kekaraisen yksinkertainen tyyli ja hänen oma toteamuksensakin dramaattisuuden puuttumisesta kuvien taustalta, tekevät mielestäni teokset melko nopeasti kolutuiksi. Teoksesta ei tahdo irrota monikerroksiseen analyysiin materiaalia, vaan ne käyvät pitemmän päälle vähän tylsiksi.

TILA (Madrid) työn vieressä on Hanna Vehmamäen OLOHUONE. Tämäkin on tunnelmaltaan lämmin ja kotoisa, kuten nimestä jo saattaa päätellä. Puulevyille tehdyt työt poikkeavat materiaaliltaan valokuvasta niin hurjasti, ettei niitä voi keskenään siitä näkökulmasta arvottaa. Yhteistä kuville oli toistuvat ympyrän muodot, jotka eivät ensi näkemältä välttämättä katsojalle aukea. Olohuone TILAn vieressä korostaa entisestään Kekaraisen kliinistä, yksinkertaistettua melkeinpä tehdasmaista ympäristöä. Tosin tuskinpa takkatuli kyseiseen kuvaan olisi hirveän hyvin sopinut teemaa rikkomatta.

Kaikista seinillä olevista töistä eniten kuitenkin poikkeaa Juhani Harrin porvariskoteja. Olin kävellyt sen ohi ensimmäisellä kerralla, oletin sen kai olevan osa taidemuseon kalustusta. Tämä rokokoo-tyylin lipasto tuo veikeää vastapainoa Kekaraisen funktionaaliselle kuvalla. Se korostaa ja antaa osin oikeutuksensa valokuvan ominaiselle nykyaikaiselle tyylille. Se tekee myös Urbaani sisätila -kokoelman hitusen mielenkiintoisemmaksi poikkeavuudellaan.

Kaikesta huolimatta TILA-teokset erottuvat muista edukseen. Taiteilijan tyyli näkyy muiden rinnalla yksilöllisenä ja persoonallisena. Kekarainen on löytänyt itselleen sellaisen tavan tehdä, että hänet tunnistetaan varmasti. Ne eivät ehkä inspiroi pitkälliseen tulkintaan ja analyysiin, mutta hätkähdyttävät totisesti ensinäkemältä.