Tulin juuri Korundista, taidemuseolta avainteostani katsomasta. Katselin läpi koko näyttelyn ja lähdin nauru huulilla pois. En varautunut siihen, että saisin kovinkaan suuria elämyksiä, menin lähinnä museoon tehtävän annon vuoksi.
Nauru tai edes hyväntuulisuus eivät olleet kuitenkaan ne tuntemukset, joita heräsi kun näin Pertti Kekaraisen Tila (Madrid) -teoksen livenä. Yllätyin kuvan 1:1 suhteesta. Kuvassa istuva mies oli luonnollisessa koossaan (ellei nyt ole sitten mammutti oikealta kooltaan). Istahdin alas ja otin luonnoslehtiön käteeni. Ensimmäinen lause, mitä kirjoitin paperille oli: "Tuntuu siltä, kuin mies olisi siinä." Teki mieli esittää kysymyksiä ääneen, ja uskoa, että mies kääntyisi ja vastaisi. Tai ehkä hän ei kääntyisi vaan ryhti romahtaisi vielä vähän lisää. Lähinnä teki mieli kysyä miksi.
Wau-efekti tuli nimenomaan siitä, että tunsin tulleeni siihen huoneeseen, missä mies istuu. Siitä seurasi pelokas fiilis. Alun halu kysyä jotain katosi ja miehen kääntyminen vastaamaan alkoikin tuntua karmivalta. Miestä katsoessa normaalikokoisena, teema elämän ruhjomisesta vahvistui. Oma voimaton olo oli kyllä uutta, sillä pientä reproduktiota katsoessa ei ollut pelkoa siitä, että joutuisi jotenkin temmatuksi mukaan. Nyt olinkin miehen kanssa samassa koossa ja "tilassa". KÄÄK!
Kuvassa ei ollut yksityiskohtia tai värielementtejä, joita en olisi aikaisemmin huomannut. Ehkä takin vakosamettisuus ja vuoren silkki näkyivät nyt selvemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti